Blogi #2: Kolttien juuret yltävät syvälle

Ensimmäisiä kirjallisia dokumentteja, jotka koskevat kolttia löytyy jo 1600-luvulta. Tunnetuin lienee niin kutsuttu Kolttakylän arkisto eli Gramota, kokoelma Venäjän tsaarien kolttasaamelaisille antamia vahvistuskirjoja ja tuomioita, joista ensimmäinen on vuodelta 1601 ja viimeisin 1775.

Asiakirjoja säilytetään honkapuusta koverretussa kotelossa, joka on n. 28 cm pitkä ja 12 cm halkaisijaltaan. Säilytyslippaassa on vuosiluku 1865, joka on ilmeisesti tämän viimeisimmän kotelon valmistamisvuosi. Asiakirjat käsittelivät koltille tärkeitä asioita esimerkiksi kalastus- ja muita nautintaoikeuksia heidän asuinalueellaan. Niistä selviää myös muun muassa kolttien lukumäärä kunakin aikana ja muutakin arvokasta lähdetietoa heidän elämästään. Lipas on ollut Petsamon Suonikylän kolttien hallussa.

Perimätieto kertoo, että kotelon olinpaikan tiesi kolme kolttaheimon jäsentä kerrallaan, ja kun joku heistä kuoli, kaksi jäljelle jäänyttä valitsi tilalle kolmannen.

 

Suullinen perimätieto

 

Vaikka arvokkaan kotelon säilytyspaikka ei ollut kaikkien tiedossa, on sen sisällöstä säilynyt suullista perimätietoa kolttasaduissa. Esimerkiksi tarinassa Nuortijärven paperit kerrotaan, miten satoja vuosia sitten Nuortijärven kylän asiakirjoja säilytettiin niin huolimattomasti, että talon tyttäret löysivät ne. Asiakirjojen paperi oli sopivan jäykkää ja tanakkaa, joten tytöt leikkasivat rullan päästä kovikkeita tytönlakkeihinsa. Niinpä Nuortijärven kylästä tuli pienempi kuin Suonikylästä, jonka asiakirjat säilyivät kokonaisina. Tätä tarinaa kerrottiin vielä 1980-luvulla.

Gramotan vaiheet sodan jaloista nykypäivään ovat luku sinänsä. Koltat nimittäin luulivat, että arvokas arkisto paloi, kun Petsamosta lähdettiin kiireellä evakkoon syystalvella vuonna 1939. Ihmiset kuljetettiin eteenpäin autoilla, mutta heidän piti jättää suurin osa tavaroistaan tien varteen odottamaan seuraavaa kyytiä. Vetäytyvät joukot polttivat mieluummin evakoiden tavarat kuin jättivät ne viholliselle. Niinpä mm. Kiureli Sverloffin tavarat paloivat ja niiden mukana uskottiin arkistonkin tuhoutuneen.

Koltta-arkisto löytyy ja unohtuu

Onneksi 17.12.1939 evakkokäskyn tuonut sotilas, Pimen Semenoff huomasi erään vajan takana olleen veneen keulassa kangaskäärön, jonka sisällä oli puinen kotelo. Hän arveli sen olevan tärkeänkin, joten hän otti sen mukaansa ja vei komppanianpäällikölleen Matti Tiitolalle, joka toimitti sen vielä ennen joulua Rovaniemelle Lapin rajavartioston kassaholviin.

Majuri Matti Tiitola kertoo Valtionarkistoon lähettämässään, Suonikylässä 9.3.1942 päivätyssä kirjeessään mm:

”Talvisodan alkuaikoina evakuoitiin Suonikylän koltta-asutusalueen koltat Tervolaan. Komppaniani oli majoittunut Nautsiin 17.12.1939, ja annoin käskyn kaiken sellaisen tavaran evakuoinnista, jota yksikköni ei tarvinnut. Käskin tarkistaa myös Suonikylän polun varteen rakennetun vajan, jossa tiesin kolttain säilyttävän tavaroitaan. Sotilaat kertoivat, etteivät löytäneet mitään evakuoimisen arvoista, mutta eräs sotamiehistä tuli luokseni kantaen mukanaan tavallisen puupölkyn näköistä laitetta sekä sanoi: ’Vajan vieressä oli vene, jonka keulasta, rääsykasan alta löysin tämän. Onkohan tämä mikään tärkeä kapine?’ Ojennettuaan ”pölkyn” minulle havaitsin, että se oli sisältä ontto ja sitä käytettiin vanhojen asiakirjain säilytyspaikkana. Uurteissaan sivullepäin liikkuvassa kannessa oli eräs puumerkki ja vuosiluku. Olin heti selvillä, että kysymyksessä olivat kolttain suuresti arvossapitämä vanha-arkisto. Olin niiden olemassaolosta tietoinen, sillä olin niistä usein keskustellut ent. Lapin piirin kansakoulujen tarkastajan Antti Hämäläisen kanssa.

Silloisissa sekavissa oloissa tuotti vaikeutta keksiä papereille varma säilytyspaikka. Postin kulkukin oli vielä organisoimatta. Mukanaan niitä ei uskaltanut kuljettaa, sillä katoamisen vaara oli silloin aina suuri.

Sattui kuitenkin niin onnellisesti, että Nautsista lähti 20.12.1939 eräs Päämajan erikoistehtävissä liikkuva luutnantti Rovaniemelle. Pakkasin asiakirjat huolellisesti ja lähetin ne tämän kuriirin mukana. Osoitin lähetyksen eräälle Rovaniemellä toimivalle upseerille ja hänelle osoitin myös kirjeen. Kirjeessä selvitin mitä kotelo sisälsi ja pyysin häntä tallettamaan sen varmaan paikkaan, mieluiten johonkin kassaholviin. Samoin selvitin, että tarkoitukseni oli sodan päätyttyä, mikäli Petsamo vielä kuuluisi maahamme, itse luovuttaa asiakirjat Suonikylän kylänvanhimmalle. Mikäli Petsamo menetettäisiin oli tarkoitus luovuttaa ne Valtion Arkistolle.”

Talvisodan jälkeen Tiitola todellakin haki arkiston käsiinsä ja luovutti sen 11. divisioonan esikuntapäällikölle majuri Into Ahoselle, joka puolestaan toimitti kotelon Valtionarkistoon (nykyisin Suomen Kansallisarkisto) Helsinkiin 15.8.1940. Sinne se jäi unohduksiin eikä kolttakansa tiennyt mitään kallisarvoisen arkistonsa pelastumisesta.

 

 

 

Mikkolan kirja ”Kolttakylän arkisto”

Arkiston gramotoja oli tutkittu jo 1930-luvulla, kun Petsamon kruununvouti F.W. Planting lainasi arkiston apulaissisäministeri Niilo Soljalle, joka vieraili Petsamossa. Tämä toimitti arkiston Helsinkiin professori J.J. Mikkolan tutkittavaksi. Gramotat käännettiin suomeksi ja valokuvattiin. Aineiston pohjalta professori Mikkola julkaisi kirjan Kolttakylän arkisto vuonna 1941. Tästäkään ei tihkunut tietoa kolttakansan keskuuteen, joka edelleen uskoi arkistonsa tuhoutuneen.

 

 

 

Arkiston lopullinen löytyminen konkretisoi perimätiedon

Kun saamelaismuseo Siida avattiin Inarissa, Kansallisarkisto lainasi 1.4.1998 sen perusnäyttelyyn Koltta-arkiston sisältäneen puisen kotelon ja sen sisällä säilytetyn asiakirjakopion. Alkuperäistä asiakirjarullaa säilytetään Kansallisarkistossa. Tämän tapauksen yhteydessä kolttakansa sai tietää ikiaikaisen aarteensa olevan tallessa. Silloinen kolttien luottamusmies Pekka Fofanoff pyysi, että Siida luovuttaisi arkistokotelon siunattavaksi Sevettijärvelle elokuiseen Trifonin vedenpyhitysjuhlaan. Tähän suostuttiin, kunhan arkisto palautettaisiin siunaamisen jälkeen takaisin Siidan näyttelyyn.

Koltta-arkisto siunattiin 29.8.1998 Sevettijärven kirkossa pidetyn liturgian jälkeen ja esiteltiin samana päivänä pidetyssä juhlassa Sevettijärven koululla. Se oli monille, etenkin vanhemmille koltille herkkä hetki, sillä siinä perimätieto konkretisoitui käsin kosketeltavaksi.

 

 

Arkisto Maailman muisti -luetteloon

Vähitellen alettiin ymmärtää, millaista arvokasta, vuosisatojen takaista tietoa oli säilynyt gramotoissa. Erityisesti teatteriohjaaja Pauliina Feodoroff toimi aktiivisesti, jotta muutkin kuin koltat saisivat tietää, millainen aarre oli onnistuttu säilyttämään satoja vuosia. Yhdessä Inarin Saamelaisarkisto Sajoksen johtajan Suvi Kivelän kanssa he alkoivat suunnitella, että Koltta-arkisto pitäisi saada ainutlaatuisuutensa vuoksi liitetyksi UNESCO:n Maailman muisti -luetteloon. Myös kolttien kyläkokous kannatti ajatusta, joten ryhdyttiin toimiin asian toteutumiseksi.

Maailman muisti -ohjelman tavoitteena on säilyttää ihmiskunnan merkittävät arkistot ja kirjastokokelmat. Luetteloon kuuluu kohteita ympäri maailmaa.

Koltta-arkisto hyväksyttiin vuonna 2015 loppusuoralle monien kymmenien hakijoiden joukosta. Kolttakylissä jännitettiin Abu Dhabissa tehtävää lopullista päätöstä. Se oli myönteinen ja lokakuun 9 pnä vuonna 2015 Koltta-arkisto hyväksyttiin Maailman muisti -luetteloon.

 

 

 

Kolttakansan satojen vuosien takaiset juuret

On merkittävää, että koltat, luku- ja kirjoitustaidoton luonnonkansa, on sydämen viisaudella ymmärtänyt gramotojen arvon ja säilyttänyt niitä sisältäneen puukotelon vuosisatoja pelkästään suullisen perimätiedon perusteella. Se on pitänyt kunnia-asianaan ylläpitää tietoa koltta-aarteesta kertoen siitä aina nuoremmille sukupolvilleen, vaikka vain harvat olivat nähneet sen omin silmin.

 

Satu Moshnikoff

Kirjoittaja on eläkkeellä oleva Sevettijärven koulun opettaja.